© 2020 Eurythmy Channel Helsinki

Miksi eurytmia?

Mutta miksi ei? Oliko minulla oikeastaan edes todellisia vaihtoehtoja? Ulkoisesti, kyllä, mutta todellisuudessa ei tainnut olla. Olen joskus kuullut seuraavanlaisen anekdootin eurytmian alkutaipaleelta (toivottavasti muistan oikein):


Innokkaat eurytmian opiskelijat olivat levittäneet tai levittämässä Stuttgartiin mainoksia eurytmiakoulutuksesta. Rudolf Steiner oli kuitenkin tuohtunut ja ilmoittanut eurytmian olevan niin karmallinen, kohtaloon liittyvä asia, että sen pariin kyllä löytävät tiensä ne, joiden kuuluukin – ilman mainoksia.


Totta, miten muuten eteläpohjalaisessa pikkukaupungissa kasvanut, ujo ja arka tytönhuiskale, vailla mitään tanssillista tai liikunnallista taustaa, olisi päätynyt eurytmian syliin? Olin heppatyttö kuusivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi, pakotettuna käynyt aikansa naisvoimistelussa ja pianotunneilla, eikä mikään ulkoinen asia silloin viitannut tähän uravalintaan. Mieleeni nousee kuva paimenkoirasta, joka taitavasti ohjaa lauman

oikeasta portista koko ajan oikeaan suuntaan ohjaten, käännyttäen väärästä. Tämä lammas piti kylläkin noutaa melko kaukaa niityn laidalta! Ja silti, kaikki oli jo punottu minuun valmiiksi, osa minua ja sitä, kuka ja mitä olen; se vain odotti toteutumistaan. Taisinkin tietämättäni kutsua sitä paimenkoiraa luokseni koko siihenastisen elämäni.



Riia Saari

Olin lapsesta saakka outolintu ihmisten keskellä, eksyksissä. Eläimet, luonto, maailma ja sen ilmiöt sekä lainalaisuudet olivat kaikki ymmärrettäviä ja läheisiä, mutta ihmiset ja ihmisten maailma eivät. Lapsena ja nuorena ihmettelin, miten muut tuntuvat tietävän, miten eletään ja ollaan, minä en. En osannut puhua vieraille, ja niukasti kai ystävillekin. Koin ulkopuolisuutta siihen mittaan saakka, että ajattelin jopa tulleeni toiselta planeetalta! Samanaikaisesti vaivasi tunne siitä, että olen tullut tekemään jotain, joka on jäänyt kesken, mutten tiedä, mitä se on. Olin erakkoluonne, kovin vakava, ja tunsin itseni hyvin vanhaksi. Oli minulla ystäviä, mutta aina tunsin ulkopuolisuutta ja vajavaisuutta. En osannut tarttua elämään. Jos olin eksyksissä ihmisten keskellä, olin sitä myös suhteessa omaan kehooni; häpesin hirvittävän pitkiä käsiäni ja jalkojani, vaatteet olivat aina väärän kokoisia. En esimerkiksi uskaltanut kävellä puistonpenkillä istuvien ihmisten editse, vaan vaihdoin kadun toiselle puolelle.


Lukioikäisenä kiinnostuin kirjallisuudesta ja sanoista. Suosikkini oli Virginia Woolf, jonka tajunnanvirrasta kirjoittelin vihkoon ylös erityisen kauniita lauseita. Aloin kirjoittaa runoja ja tekstinpätkiä, koetin ratkaista kysymystä, miten sanan äänneasu jo kertoisi sen merkityksen.


Lapsesta saakka olin pohtinut elämän tarkoitusta. Elämälle vieras luontoni päätyi siihen, että ellei ole tapaa löytää totuutta kuoleman jälkeisestä maailmasta, mieluummin kuolen kuin elän epätietoisena. Kahlasin Kahlil Gibranit ynnä muut, mutta ne tarjosivat vain laastarin sieluni haavaan. Kirjastoa kolutessani löysin teosofisia kirjoja, jotka olivat ensimmäinen lääke, mutta vasta abikeväänä lukemani Pekka Ervastin Vuorisaarna vastasi kaipaukseeni; paimenkoira oli saatellut minut polun alkuun.


Hain Jyväskylän yliopiston filosofian opintoihin, mutten kuitenkaan ottanut vastaan opiskelupaikkaa. Päädyin Helsinkiin taidehistorian opintoihin, mutta nekin toimivat lähinnä jonkin sortin 'transithallina'. Nopeasti liukenin takavasemmalle, menin vanhainkotiin siivoamaan. Vanhin sisareni oli tuolloin 80-luvun alussa opiskelemassa Snellman-korkeakoulun yleisopintovuodella, taisi olla toinen järjestyksessä. Sen jälkeen hän lähti Englantiin taideopintoihin, ja hänen miehensä lähti Emerson Collegeen biodynaamista viljelyä oppimaan. Vierailin siellä, ja ajattelin, etten ainakaan tänne koskaan tule, todella outoa porukkaa. Sinne paimenkoirani minut kuitenkin seuraavana syksynä ajoi, vaikka itkin ja pistin vastaan; tiesin, että piti lähteä. Olin juuri täyttänyt 22.





OVI NIMELTÄ MINÄ


Lukija jo varmasti miettii, miksi olen kirjoittanut näin perusteellisesti lapsuudestani ja nuoruudestani. Vain sitä taustaa vasten voi ymmärtää, miksi eurytmia. Tiedän myös, että seuraava tekstiosio vaikuttaa jonkin sortin kääntymystarinalta. Mutta niin kävi, että Englannissa ojensi eurytmia minulle kätensä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin kokonainen. Käsilleni ja jaloilleni tuli merkitys, kun ne saattoivat liittyä liikkeisiin, jotka olivat tosia, jotka puhuivat siitä, mitä on olla ihminen, mitä on olla ihminen suhteessa

henkiseen maailmaan, jumaluuteen; siitä, miten maailman lainalaisuudet elävät meissä ja ilmenevät liikkeissämme. Kukaan ei kertonut minulle mitään eurytmiasta, ei tarvinnut, se vain oli ensi hetkestä lähtien luonnollista ja itsestään selvää. Koin keskustelevani luojani kanssa. Löysin myös uuden ja syvemmän tavan liittyä muihin ihmisiin yhteisen liikkeen myötä. Muutuin tuon vuoden aikana syvästi, myös suhteeni kehooni muuttui. Uskalsin kävellä ihmisten editse jännittämättä; aloin olla läsnä itsessäni. Eurytmian ja hienojen ihmiskohtaamisten myötä taisin nauraa tuona vuonna enemmän, kuin siihenastisessa elämässäni yhteensä. Ujous ja arkuus alkoivat karista, puhe virrata.



Kun yhä useampi alkoi kysellä, josko aion aloittaa eurytmian opinnot, oli vastaus jyrkkä EI!! Olin katsellut Emersoniin pedagogisia opintoja suorittamaan tulleita, opintonsa päättäneitä eurytmistejä, enkä missään tapauksessa halunnut tulla heidän kaltaisekseen! Tuijottelivat vain oudosti kaukaisuuteen… Mutta niin vain kävi, että minut paimennettiin sille luukulle! Kahdesti lentokoneen laskeutuessa huomasin ajattelevani eurytmiaopintoja, ja päättelin, että ehkä sitten kokeilen. Mutten ainakaan Suomessa!


Helsingistä, silloisesta Eurytmiakoulusta, itseni kuitenkin seuraavana syksynä löysin… Kuitenkin, halki nelivuotisten opintojen, toivoin syliini tupsahtavan hyvän syyn lopettaa. Kurssitoverini yksi toisensa jälkeen joutui sen tekemään, kuka mistäkin syystä, mutta minulle ei sellaista annettu. Ilman en, sen verran ymmärsin, voi sitä tehdä. Paimenkoirani vahti porttia, ei siitä noin vain asteltu! Onneksi ei, kiitän vahtikoiraa.


Seuraavana syksynä lähdin Stuttgartin Eurythmeumiin viidennen vuoden jatko-opintoihin, päämääränäni päästä heidän näyttämöryhmäänsä. Eurytmiaopettajaksi kouluun en missään nimessä aikonut; mutta kun mahdollisuutta jäädä tekemään näyttämötyötä sitten tarjottiin, en ottanutkaan sitä vastaan, vaan lähdin takaisin Emersoniin, niitä samaisia pedagogisia opintoja tekemään, joihin osallistuneita olin aiemmin kammoten katsonut.



Suomeen palattuani olen opettanut päiväkodissa ja koulussa sekä osallistunut taiteellisiin produktioihin, mutta varsinaisen kutsumukseni löysin Snellman-korkeakoulun yleisopinnoista. Siinä työssä palasin oikeastaan omille eurytmiajuurilleni, joiden kasvu alkoi Emersonin yleisopintojen eurytmiatunneilla. Vaikka Snellmannissa olenkin opettanut kaikilla opintolinjoilla, ovat juuri yleisopinnot olleet se, missä olen kokenut toteuttaneeni tehtävääni. Se on ollut myös ainutlaatuinen tapa kohdata uusia ihmisiä; se on myös hyvin erityinen tapa tehdä antroposofiaa ja sen ihmiskäsitystä ymmärrettäväksi.


Minulle eurytmia ei koskaan ole ollut ensisijaisesti taide, vaikka se voikin parhaimmillaan olla hyvin vaikuttavaa sellaista. Minulle se on ollut apu ihmiseksi kasvamisessa ja maailman kokemisessa. Se on kasvattanut minut siksi, mitä ja kuka olen. Eurytmistinä eläminen on rikasta, vaikkei useinkaan helppoa. Voin täysin rinnoin liittyä edeltävien kollegoiden kirjoituksiin, ja silti me jokainen näemme suuren, monisävyisen Eurytmian katsovan meitä eri kasvoin. Niin sen tuleekin olla. Me kaikki olemme Eurytmian jalkoja Maan päällä. Kiitän paimenkoiraani mitä syvimmin. En osaa kuvitella itseäni ilman eurytmiaa.


Riia Saari

Heinäkuun blogin kirjoittajana toimi Riia Saari (s.22.6.1961); Diplomi eurytmisti ja maailman ihmettelijä.

Vuoden 2019 Blogit koskevat kysymystä: Miksi eurytmia? Eurythmy Channel Helsinki on pyytänyt tähän kysymykseen vastausta 12 eri ihmiseltä ja he kertovat blogeissaan omakohtaisen näkemyksensä asiasta.