© 2020 Eurythmy Channel Helsinki

Eurytmia on tulevaisuuden tanssitaidetta


- ”Aika arrogantti väittämä. Eihän tulevaisuudesta voi varmasti tietää mitään. Paitsi sen, että digitaalisuus ja sen myötä transhumanismi valtaavat kaikki elämänalueet, myös tanssin.”, sanoo nykytanssin edustaja.

- ”Eurytmiahan on aivan muuta kuin tanssi. Niistä ei voi puhua samaan hengenvetoon.”, sanoo eurytmisti.


Mutta mennäänpä perusasioihin: tanssin käsite ei sisällä vain sitä, mitä nykyaikana kutsutaan tanssiksi, nimittäin baletti, nykytanssi, kansantanssi, paritanssi, discotanssi tai breakdance. Sitä paitsi ihmiskunnan vanhin tanssi oli temppelitanssi. Eurytmiatanssi on vain kehittynyt aivan toiseen suuntaan kuin edellä mainitut, nykyaikana tutut tanssit. Sen perustana on erilainen ihmiskuva kuin nykykulttuurissa vallitseva. Kaikki taide, mitä tehdään ihmisen liikeorganismilla, kehon liikekielellä, on tanssitaidetta. Vanhojen kulttuurien temppelitanssit olivat uskonnollisia rituaaleja, joissa jäljiteltiin tähtien ”tanssia”, tähtitaivaan kosmisia liikkeitä, sfäärien harmonioita. Kuitenkin tämä ihmiskunnan vanhin taidemuoto tuli viimeisenä julkisesti huomioiduksi arvostettujen taiteiden piiriin, ”salonkikelpoisesi” taiteenlajiksi länsimaisessa kulttuurissa. Miten näin pääsi käymään?


Pieni historiallinen katsaus

Vielä varhaiskristillisenä aikana tanssi kuului jumalanpalveluksien messuun uskonnollisena taiteena niinkuin muut taiteet: musiikki, kuvataide ja kirkkodraama aina tähän päivään saakka. Mutta keskiajan askeettinen kristillisyys näki ihmisruumiin aistillisuuden ja synnillisyyden pesänä, ja taide, jota sillä tehdään, ei enää sopinut kirkkoon. Niinpä se hengellinen inspiraatio, joka vuosisatojen kuluessa on hedelmöittänyt ja henkistänyt muita taiteita, ei tullut tanssitaiteen osaksi. Tanssi pinnallistui enemmän tai vähemmän kansan ja hovin seurusteluvälineeksi.


Klassinen baletti kehittyi hovitansseista vähitellen ja se oli ainoa esittävän taiteen muoto siihen saakka, kunnes Isadora Duncan 1900-luvun alussa loi oman vapaan tanssin. Hän mursi baletin kaavamaisuuden ja jäykät maneerit, hylkäsi kovat varvastossut ja jäykät korsetit, tanssi paljain jaloin hiukset ja hunnut hulmuten, luonnon elementteihin eläytyen. Hänen vanavedessään kehittyi Euroopassa muitakin vapaan tanssin muotoja, ”ilmaisutanssi” (Ausdruckstanz) ja plastillinen tanssi. Tanssiliikkeet eivät olleet fiksoituneet tiettyyn tekniikkaan. Ne jäivät muuntumiskykyisiksi eri laaduille, sävyille ja vivahteille.


Sitten kehittyi n.k. moderni tanssi ja nykytanssi ja sen myötä kova, aina vain ankarampi fyysinen treenaus, tiukka akrobaattiseen taiturillisuuteen tähtäävä tekniikka. Modernin tanssin ammattilainen, myöhemmin eurytmisti Mikko Vihavainen (nykyään Mikko Jairi) kirjoitti Takojassa (Takoja 6/97) k.o. tendenssien saaneen ”neuroottisen ruumiin kultin mittasuhteet.” Ulkoisen taiturillisuuden kasvaessa ei enää tunneta taiteellisuuden ja taiturillisuuden eroa. Ankara fyysinen treenaus vaikuttaa kovettavasti liikeorganismiin, joka menettää herkkyytensä eivätkä sielun ja henkiset impulssit pysty läpäisemään sitä.


Takaisin tanssitaiteen perusolemukseen

Ihmiskeho, jolla taidetta tehdään, on niin tuttu ja kuitenkin tuntematon, perusolemukseltaan mysteeri. Sehän ei ole pelkkää luuta, lihasta, jänteitä, verta, hermoja jne. vaan virtaavien elämänvoimien luomus. Nuo anatomisesti tutkitut ainesosat ovat rakentuneet orgaanisten lakien mukaan ihmeelliseksi, sopusuhtaiseksi ihmiskehoksi. ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen”, tosin syntiinlankeemuksessa tuo kuva sumeni. Mutta tuo ihanne, ihmiskeho kauneuden ja harmonian perikuvana säilyi esimerkiksi antiikin Kreikan kulttuurissa, jossa jumalat kuvattiin ihmishahmoisiksi.


Kaikki ääni on liikettä, ilmassa tapahtuvaa värähtelyä, liikevirtaa, jopa luovaa liikettä (Chladnin sointikuviot). Koko luotu näkyvä maailma on liikkeestä syntynyt, on pysähtynyttä liikettä, mykistynyttä ääntä. Inhimillisimmät äänet, musiikki ja puhe (laulu ja puhe olivat alkujaan yhtä) ovat hahmotettua, järjestynyttä liikettä, orgaanista liikettä, ihmisen mittaista liikettä, josta ihmiskeho ja koko orgaaninen maailma on luotu. Ihmiskehossa siis piilee musiikki, laulu ja sana ja ne voidaan kirvoittaa näkyväksi liikkeeksi, vapauttaa lumouksestaan.


Septim Ensemble: Murtunut Elämänpuu








”Uinuu laulu kaikissa luoduissa,

syvää untaan nukkuvissa.

Kun osut oikeaan taikasanaan,

koko maailma puhkeaa laulamaan.”













Mitä tapahtuu tälle laululle, jos ja kun (sitä on näet jo tehty) ihmiskehoa, joka suo sielun ja hengen ilmaista itseään, manipuloidaan digitaalisesti, sen osia korvataan teknologialla, jotta sen fyysinen suorituskyky kasvaisi epäinhimillisiin mittoihin? Silloin ihmisyys ja inhimillisyys katoaisi ja transhumanismi on todellisuutta.


Musiikki on kautta aikojen virittänyt tanssimaan

Vaikka musiikki panee tanssimaan, ilmaistaan kaikissa tuntemissani tansseissa musiikin elementeistä vain rytmiä ja tahtia. Sitä paitsi viime vuosina nykytanssi on hylännyt nämäkin. Musiikkia käytetään vain ääniefektinä muitten ääniefektien tavoin.

Eurytmia on tanssitaidetta, joka paitsi ymmärtää instrumenttinsa henkisen alkuperän ja siinä piilevät voimat, myös harjoittaa instrumenttinsa läpäisykykyiseksi musiikin ja puheen kaikille elementeille. Sävelillä, intervalleilla, soinnuilla, vokaaleilla ja konsonanteilla on omat eleensä, ja siten kuin nämä elementit elävät, virtailevat eri taideteoksissa, musiikissa ja runoudessa, niin myös eurytmia luo näiden pohjalta tilassa virtaavia liikkeellisiä taideteoksia. Vaikka eurytmiaa tehdään pääasiassa samanaikaisesti soivan musiikin tai lausunnan mukaan, ei se merkitse, että toistetaan sama samana, vaan eurytmian luovuus on siinä, että luomisprosessin tuloksena löydetään kuuluvan teoksen visuaalinen muoto, ja silloin katsoja kokee uuden ulottuvuuden kuuluvan tason rinnalle.


Nykyihmiselle ei yleensä ole kehittynyt kykyä nähdä ääntä liikkeenä, mutta se tulee vielä kehittymään. Silloin olisi seuraava askel se, ettei tarvitsisi kuuluvaa musiikkia tai lausuttua runoa eurytmian rinnalle, vaan musiikki tai runo ”soisivat” eurytmialiikkeissä. Eurytmisti harjoittaa kehonsa liikeorganismin todelliseksi soittimeksi. Miten sitten löydetään säveliä ja äänteitä vastaavat eleet? Harjoittelemalla kuuntelemaan niitä niin, että liikeorganismi alkaa vähitellen hahmottaa niiden muotoja ja virtaa. Se on pitkä tie. Äänteiden eleiden löytämisen edellytyksenä on, että puhuu tai kuulee puhuttavan hyvin selkeän muotovoimaisesti, jotta äänteet eläisivät luonteenomaisen olemuksellisina. Musiikin teoria auttaa osaltaan sävelien ja intervallien eleiden löytämiseksi. Rudolf Steiner on todennut, että ihmisen käsivarren luiden suhteet vastaavat intervallien suhdelukuja.


Eurytmia on syntynyt Rudolf Steinerin virikkeistä ja hänen ohjauksessaan antroposofisen maailmankäsityksen ja henkisen ihmiskuvan pohjalta v.1912. Hänen mukaansa ihmiskeho on kaikkein arvokkain soitin. Sillä on edellytykset ihmisyyden korkeimpaan ilmaisemiseen, makrokosmisten ulottuvuuksien mikrokosmiseen ilmentämiseen. Modernissa taidemaailmassa, jossa tyylisuunnat ja tekniikat tulevat ja menevät, muuntuvat ja uudistuvat kiihtyvää vauhtia, vaikuttaa varmasti naivilta ja uneksimiselta uskoa, että viime vuosisadan alussa syntynyt tanssitaidesuunta olisi vielä vuosisatojen päästä elinvoimainen ja että sillä olisi jotain sanottavaa tulevaisuudelle. Ihmisyys on kuitenkin sama ajasta aikaan, ja se, joka uskoo eurytmian totuuteen, uskoo sen tulevaisuuteen.

Mutta tämä aika ääri-ilmiöineen asettaa myös ankaran haasteen meille eurytmisteille: miten saattaa prosessiin ja prosessin kautta kohotettuun tasapainoon, uudelle tasolle, syvyydet ja korkeudet, miten kuljettaa katsojan, kokijan sielua prosessin läpi, niin että hän tuntee elämäntuntonsa, ihmisyytensä kohotetuksi? Meillä on eurytmiassa kaikkein primäärisin perusharjoitus: supistus ja laajennusliike, sentripetaalinen ja sentrifugaalinen, jonka jännite nykyaikana voimistuu voimistumistaan. Siinä on kolme voimaa : kaksi on annettu ja kolmas täytyy itse löytää aina uudestaan kutakin tilannetta vastaavasti. Sen harjoituksen takana on suuri voima ja viisaus.


”Ihmiskeho on edelleen täydellisin instrumentti, mutta sen virittäminen ja sillä soittaminen on unohtunut. Tarvittiin uuden ajan Orfeus opettamaan ja kirvoittamaan esille siihen kätketyn makrokosmisen laulun ja johtamaan se ylösnousemusvoimien piiriin.”(Takoja 3/99 Alussa oli liike. Anja Riska)


Tämän toteuttaminen jatkuu hamaan tulevaisuuteen.


Pieni katsaus omaan historiaani

Siitä saakka, kun pikkutyttönä liitelin musiikin soidessa olohuoneessamme keltaisesta, harsomaisesta ikkunaverhosta ommellussa, rimpsuisessa tanssipuvussa, on tanssi jossain muodossa kuulunut elämäkertaani. 12-vuotiaana sain mennä Kaarina Kuoppamäki-Mansikkalan liikuntakouluun. Liikuntakoulut olivat tuohon aikaan ennen kaikkea lapsille tarkoitettuja vapaan tanssin kouluja. Se oli baletin rinnalla ainoa taidetanssin muoto, jos ei paritanssia ja kansantanssia lasketa mukaan. Me esitimme klassisia musiikkikappaleita ja satuja pianistin soittaman elävän musiikin säestyksellä. Tanssimme esimerkiksi Hannun ja Kertun, jossa sain olla noita-akka improvisoiden roolini. Esiinnyimme myös Kansallisteatterin satunäytelmissä. Se oli samantapaista tanssia, joka lähti kehittymään Isadora Duncanin vaikutuksesta.


Kaarina Kuoppamäki-Mansikkala oli antroposofi ja hänen kauttaan sain tietää steinerpedagogiikasta v.1962. Vietin vuoden Sveitsin Goetheanumin pedagogisessa seminaarissa. Goetheanumin lavalla oli joka viikko eurytmiaesitys vuoronperään kahden toisistaan hyvin erillään olevan näyttämöryhmän esittäminä. Oli Zuccoli-ryhmä ja Lea-ryhmä (Lea van der Pals). Tietenkin seurasin hyvin uteliaana kaikkea eurytmiaan liittyvää, Suomessa ei silloin vielä voinut sitä nähdä, ja katsoin nyt kaikki esitykset. En kuitenkaan lämmennyt sille. Oli substanssia, tuota pehmeätä, sulavaa, leijuvaa, liehuvaa, mutta mielestäni puuttui hahmotusta, suuria kaaria, kokonaismuotoa ja musikaalista hengitystä. Kaikki liike oli niin samanlaista ikiliikkumista, ”perpetum mobilea”, alusta loppuun, vaikka musiikissa oli niin paljon eri laatuja, vaihtelua, dynamiikkaa.

Tämä koitui itselleni ongelmaksi siinä määrin, että eräänä kauniina päivänä soitin Lea van der Palsin kotiovikelloa ja pyysin päästä puhumaan. Kerroin havaintoni ja mielipiteeni. En ollut vielä niin sisällä antroposofiassa, saati eurytmiassa, että olisin voinut käyttää oikeata terminologiaa. Hän kuitenkin ymmärsi kaiken ja myötäili sanomaani ja valitteli, etteivät nämä asiat ole tulleet näkyviin ja sanoi, ettei eurytmia ole vielä niin kehittynyttä.

Olen jälkeenpäin ihaillut Lean avointa, vaatimatonta ja vakavasti ottavaa suhtautumista. Olinhan nuori, tietämätön ja kokematon, antroposofian keskuksesta käsin kaukaa periferiasta tullut ja eurytmian suhteen vallan vihreä.


Sen vuoden jälkeen olin kahdeksan vuotta luokanopettajana Helsingin Rudolf Steiner-koulussa. Tiesin, että kun nuo kahdeksan vuotta olen luokkani mukana opiskellut syntyjä syviä, lähtisin opiskelemaan eurytmiaa. Kun se aika koitti, valitsin Stuttgartin eurytmiakoulun. Olin kuullut siitä vain negatiivisia asioita, mutta ajattelin, että koska kokemukseni mukaan arvioin eurytmiaesityksiä aivan toisin kuin muut, ehkä Stuttgartin koulu olisi juuri oikea minulle. Enkä ole katunut. Sen näyttämöryhmä on kautta aikain ollut taiteellisin ja taiteeksihan eurytmia alunperin perustettiin ja alettiin kehittää.


11 vuotta kului Stuttgartissa ensin opiskellen ja sitten eurytmiaa opettaen ja eri näyttämöryhmissä esiintyen. Kuitenkin ensisijainen toimintani oli laulun alalla: annoin Lied-konsertteja ja opetin n.k. Werbeck-laulua. Alun alkaen lapsuudessa ja nuoruudessa oli näet pääharrastukseni ollut musiikki, ennen kaikkea laulu. Ennen luokanopettajauraani Steiner-koulussa olin opiskellut Sibelius-Akatemiassa solistisella osastolla pääaineena laulu.

Werbeck-laulu, samoin kuin eurytmia, pohjautuu antroposofiseen ihmiskuvaan, ja laulajatar Valborg Werbeck-Svärdström, jolta laulukoulu on saanut Suomessa käytetyn nimensä (alkujaan die Schule der Stimmenthüllung), oli yhteistyössä Rudolf Steinerin kanssa. Tutustuin tähän laulukouluun samoihin aikoihin, kun menin opiskelemaan eurytmiaa. Joten nämä kaksi taidetta elivät minussa rinnakkain ja tukivat toisiaan. Molemmissa pyritään vapauttamaan sävel fyysisen kehon kahleista, niin että lauluääni ja sävelen ele virtaavat kevyesti periferiaan, laajalti tilaan, samalla kun jalat pysyvät ankkuroituneena maahan. Ääntä ei pusketa vain fyysisin voimin esille, vaan ollaan ”yhteistyössä” keveyden voimien, periferiavoimien kanssa, jossa sävelen, sävelkulun, äänteen oma substanssi ja muoto voivat vapaasti elää. Noihin aikoihin annoin Lied-konsertteja ja laulukursseja paitsi Saksassa ja Sveitsissä myös kerran Italiassa ja Itävallassa, myöhemmin Virossa.


Viimeisenä Stuttgartin vuonnani 1985, joka oli Kalevalan 150-vuotis juhlavuosi, kokosin 12-henkisen Kalevala-eurytmiaryhmän: 9 saksalaista ja 3 suomalaista eurytmistiä. Teemana oli kolme naiskuvaa Kalevalasta: Ilmatar, Lemminkäisen äiti ja Marjatta. Esityskieli oli suomi. Lausujaksi sain Jukka Kuoppamäen, joka silloin opiskeli Kristiyhteisön pappisseminaarissa Stuttgartissa. Musiikin sävelsin itse viisihenkiselle orkesterille. Tämän esityksen toimme myös Suomeen pohjoismaisille antroposofisille

kesäpäiville Jyväskylään.


Eurytmian kehittäminen taiteena oli tavoitteeni muuttaessani takaisin Suomeen ja Tampereelle. Siitä alkoi eurytmiakoulutus-ja esitystoimintani, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Eurytmiakouluttajana olen toiminut paitsi Suomessa myös Virossa ja Venäjällä. Joka vuosi on ollut esityksiä keskeytyksettä. Niissä olen ollut organisoijana, koreografina, ohjaajana, dramaturgina, tuottajana, puvustajana, valojen suunnittelijana, eurytmiatanssijana ja toisinaan myös säveltäjänä. Millä muulla tavalla se olisi ollut mahdollistakaan? Eihän meidän kulttuurissamme tunneta eurytmiaa alkuunkaan ainakaan taiteena ja sen joka ei sitä tunne, on mahdotona toimia luovasti sen puitteissa. Sitä paitsi, millä rahalla työllistäisin jonkun ulkopuolisen? Eihän meillä ole koskaan ollut yhteiskunnan rahallista tukea.


Omista sooloesityksistäni mainittakoon ”Anna siipiesi juurtua”, jonka esitin Kiasmassa vuonna 2000 Rudolf Steinerin taulupiirustusten näyttelyn yhteydessä sekä New Eurythmy-biennale festivaalilla Järnassa sekä kiertueella Keski-Euroopassa.


Eksoottisin esityspaikka on ollut Irakin Babylonissa. Siellä oli restauroitu muinoinen taivasalla sijaitseva amfiteatteri kansainvälisiä kulttuurifestivaaleja varten, jonka puitteissa esitin ”Mytlogosia kuvia” kirkkaan tähtitaivaan alla Mikaelin päivänä 29.9.2002. Se oli juuri ennen kuin Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin ja koko maailma pidätti henkeään. Tämän vaaratilanteen takia en saanut mukaani silloista esitysryhmääni. Lopuksi lähdettiin pienellä, rohkealla porukalla matkaan: Elina Saksala, piano, Minna Mahkonen, huilu, Johannes Riska, choroi-huilu ja valaisu, allekirjoittanut eurytmistina, Liisa Krohn-Madanat tulkkina ja matkan järjestäjänä. Tästä ikimuistoisesta matkasta kirjoitin Takoja-lehteen 4/2002.


Viime vuosina olen tehnyt eurytmiaesityksiä neljän nuoren venäläisen kollegani kanssa, joita olen myös kouluttanut. Moskovan eurytmiafestivaalilla v.2016 esitimme Lemminkäinen Tuonelassa suomeksi minun toimiessa lausujana. Venäläiset olivat iki-ihastuneita kalevalaisesta suomenkielestä. Tämä esitys yhdessä "Murtunut Elämänpuu"-esityksemme kanssa palkittiin festivaalin parhaana.


Musisoinnista on jäänyt minulle nyt vanhoilla päivilläni vielä säveltäminen. Paitsi näyttämömusiikkia, olen vuosien kuluessa säveltänyt myös kuorolauluja ja lastenlauluja. Kaksi sekakuorolaulua on palkittu valtakunnallisissa sävellyskilpailuissa. Steinerpedagogiikan parissa työskentelystäni on muistona kolmessa osassa julkaisemani 100 Lastenlaulua: Minne tuuli vaeltaa, Mikä on laulu lainehilla ja Metsolan kantele soi.



Septim Ensemble: Murtunut Elämänpuu. Kuvassa keskellä Anja Riska. Kuva: AriPhoto.


Tammikuun blogin kirjoittajana toimi Anja Riska (s.15.03.1940) ; eurytmisti, laulaja, säveltäjä, luokanopettaja, ohjaaja, dramaturgi ja tuottaja.

Vuoden 2019 Blogit koskevat kysymystä: Miksi eurytmia? Eurythmy Channel Helsinki on pyytänyt tähän kysymykseen vastausta 12 eri ihmiseltä ja he kertovat blogeissaan omakohtaisen näkemyksensä asiasta.


Anja Riska Sammatin Kirmusjärven jäällä maaliskuussa 2009. Kuva: AriPhoto.